"Luonto puhukoon itse puolestaan"

"Luonto puhukoon itse puolestaan. Modernismin jäljittelyssä on paljon sellaista, mikä tekee syntiä tätä vastaan", totesi Rabbe Enckell vuoden 1958 Parnassossa ja otti samalla osaa ilmaisun ongelmista käytävään keskusteluun. Ilmaisu kieli sen osana olivat todella olleet kriisin uuden suunnan määrittelyn alaisena sotienjälkeisen modernismin kontekstissa jo 1940-luvun lopulta alkaen. Vanha oli koettu aikansa eläneeksi, harhaanjohtavaksi, tyhjäksi käyneeksi jopa vaaralliseksi. Uuden kielen löytäminen selkeä tavoite mutta prosessi tavoitteen saavuttamiseksi ei ollut muodostunut suoraviivaikseksi: 1950-luvun kirjallisuuskeskustelua leimaavat tiukat kannanotot puolesta vastaan samaan aikaan moninaisuutta ilmentävä podhinta, reflektointi relatiivisuuden kanssa painiskelu. Keskeisenä kysymyksenä koko ajan kuitenkin oli, mistä löytää malli uudelle kielelle, ilmaisulle näihin kytkeytyvälle tavalle hahmottaa maailmaa.
 Yhdeksi vahvaksi kandidaatiksi mallia etsittäessä ilmaantui luonto. Suomenruotsalaisen modernistisen runouden yhteydessä luonto usein nostettu esiin keskeisenä elementtinä teemana. Suomenkielisen kohdalla painopisteon muissa piirteissä, oikeastaan vahvasti läsnä myös suomenkielisessä runoudessa. Eikä ole ruotsin- runoudessa vain läsnä, vaan se laitettu toimimaan keskustelua kielestä, merkitysten muodostamisesta, ilmaisusta maailman hahmottamisesta. Luonto näin merkittävässä roolissa sotienjälkeisessä keskustelussa kirjallisuuden suunnasta ihmisen roolista tässä suunnanotossa.
 Artikkelissani tarkastelen rinnakkain vertailevasti 1950-luvulla suomenruotsalaisen suomenkielisen piirissä käytyä luonnon, kielen, maailmanhahmottamisen keskinäisistä suhteista. Artikkeliani varten olen käynyt läpi yli sadan 1960-luvun alkuun ilmestyneen runoteoksen aineiston analysoinut niissä esiintyviä luonnon kytkösten metalyyrisiä pohdintoja. Siinä missä aiheena, teemana levittäytyy kielirajan, metatason pohdinta selvästi tyypillistä runoudessa, kun taas ruotsinkielisessä keskittyy enemmän merkityksen muodostukseen ilmaisuun yleisemmällä tasolla. Merkitykset, ilmaisu liittyvät toisiinsa tiiviisti, kyse saman ongelmakentän – maailman, kokemuksen keskinäisten suhteiden haasteiden lähestymisestä eri suunnista. keskusteluissa näistä pohdinnoista irrallinen saarekkeensa, sijoittuu tämän keskustelun ytimeen.
 esimerkillisyydessään, ihanteellisuudessaan, alkukantaisessa puhtaudessaan asettuu runoissa vastakohdaksi turmeltuneelle, harhaanjohtuneelle ihmiselle, ongelmissa rypevälle kielelle konventionaalistuneelle merkityksiä maailmaa. Tätä kriisitynyttä poolittunutta dynaamista, parempaa suuntaa etsivää asetelmaa artikkelissani kontrapunktisen luennan läpi. Samalla kartoitan luentatavan avulla kytköksiä eroja, yhtäläisyyksiä, vuoropuhelua välillä sisällä:tarkastelen niin luonnolle annetuissa rooleissa funktioissa kuin suhteessa luontoon kieleen, merkityksiin ihmiseen. Pohdin sitä, miksi modernisteille keskeinen, minkälainen luontosuhde tarkemmin ottaen modernistien teksteistä välittyy mihin suuntaan luontosuhteen tarkastelu johtaa käsitystä Suomen sotienjälkeisestä modernismista.